keskiviikkona, heinäkuuta 31, 2013

Losissa ja Lasissa






Los Angelesiin saapumisen ja motelli-hotelliin kirjautumisen jälkeen naputimme navigaattoriin pari seuraavaa kohdetta: hodarigrilli Pink'sin (709 N La Brea Avenue) ja rokkikukkojen baarilegenda Rainbow'n (9015 Sunset Boulevard, West Hollywood). Los Angeles on autojen kaupunki, jossa välimatkat ovat pitkiä. Homman nimeä kuvaa hyvin se, että kumpikin paikka oli melkein saman kadun varrella kuin motellimme, mutta reitti kulki silti moottoritien kautta. Moottoriteitä oli aivan kaikkialla!













Olimme poimineet mahdollisimman paljon ravintolavinkkejä tv:stä jo koti-Suomessa. Pink's nähtiin keväällä Henkka ja Niki vs. Amerikka -ohjelmassa, ja vaikka itse shöy ehkä olikin hieman vaivaannuttava, oli tämä suositus viiden tähden ja kimallepapukaijan arvoinen.  Kiitos ja kumarrus! Lähikaduilla oli aika hiljaista, mutta Pink'sin jono kiemurteli ulos asti. Paikka on tunnettu chili-tyylisellä jauhelihakastikkeella höystetyistä makkarakoirista, mutta itse valkkasin listalta suosituimman spesiaalidogin, Martha Stewartin. Pekonia, kurkkusalaattia, hapankaalia, tomaattia, ranskankermaa, mmm… Kiitos, kotitalousihme!




Los Angeles -visiittiimme kuului seuraavana päivänä myös Walk of Famen kävely ja aivan mahtava Warner Brothersin studiokierros, jolla pääsimme mm. Frendien Central Perkiin sekä Rillit huurussa -lempparisarjamme lavasteisiin. Intensiiviset LA-tunnit aina iltapäivään asti jaksoimme kuin ihmeen kaupalla amerikkalaisen hotelliaamupalan voimin. Tottumuskysymyksiä, mutta suomalainen ei silti pysty käsittämään, miten amerikkalainen (tai moni muu) pystyy vetämään aamulla kupuunsa pelkkää makeaa? Jogurttikin tutisi ja vapisi sokerista.

Onneksi päästiin myöhemmin suolatasapainoon, kun kokeiltiin Losista lähtiessä Anthony Bourdainin suosittelemaa In'n'Out-burgeriketjua. Ei pakastepihvejä, ranut suikaloidaan ravintolassa: oikeasti hyvää settiä.



Las Vegasiin hurautti sujuvasti noin 4-5 tunnissa Los Angelesista. Saavuimme sinne illalla, ja se onkin varmaan upein aika saapua juuri sinne. Las Vegasissa välkkyvalot ja jättimäinen yökerhomeininki on kaiken a ja o.

"Täähän on niinkun tosi iso ruotsinlaiva?!"
"Joo, mutta jos ruotsinlaivalla olis näin siistiä, niin mä olisin siellä aina!"

Kasinoalue eli Strip on niin käsittämättömän absurdin näköinen, että ilmeisesti aika meni monttu auki pällistelyyn eikä kamera päässyt tositoimiin. Onneksi satuimme kohtamaan juuri siellä Nelliinan vaatehuoneen Niinan ja Sakun, ja Niinan postauksesta löytyy aivan upeita kuvia Vegasin tunnelmista. Jos Amerikan road-trip kutkuttaa mielessä, kannattaa ehdottomasti tsekata Niinan muutkin Route 66 -postaukset!



Porukalla kävimme myös syömässä Stripin pohjoispäässä Peppermillissä (2985 Las Vegas Blvd S, Wynnin ja Rivieran välissä). Ehdin jo ahdistua, kun tajusin, että 95 % Stripin ruokailumahdollisuuksista oli ylihinnoiteltuja tai sitten ruotsinlaiva- ja ostoskeskusruoan risteytyksiä, mutta onneksi pieni googlaus auttaa aina. Hakusanat "anthony bourdain restaurant las vegas strip" kertoivat, että guru on suositellut tätä(kin) dineria siellä käytyään.



Paikasta sai edulliseen hintaan hyviä burgereita, sandwichejä ja pihvejä, sekä katkarapucocktailin melkoisilla rapusilla. Annokset olivat isoja ja palvelu tosi ystävällistä. Täydellisen Las Vegasia olivat ympärivuorokautinen sinisen-violetti valaistus ja tekopuut. Erityisen tunnettu paikka on ilmeisesti aamupaloistaan, joten jos ajoitus osuu kohdilleen niin sinne! Kasinoiden puolesta tämä seutu ei ollut niin kiinnostavaa kuin Stripin keski- ja eteläosa, mutta hyvän ruoan perässä voi helposti kävellä puolisen tuntia.

Hotellit ovat Las Vegasissa huomattavasti edullisempia kuin muualla Yhdysvalloissa. Vietimme kaksi yötä Tuscany-hotellissa, jota voin todella suositella. Ylellinen, supersiisti huone oli keskikokoisen kaksion kokoinen ja maksoimme siitä keskellä kuuminta lomasesonkia reilu 40 dollaria per yö. Lyhyt aika kaupungissa (kaksi yötä, ja siis vain yksi kokonainen päivä) riitti meille todella hyvin, mutta jos haluaisi hengailla pidempään hotellin houkuttelevalla uima-altaalla tai nähdä kaupunkia muutenkin kuin Stripin verran, pitäisi aikaa varata enemmän. Toisaalta, kasinot, muovisen korni fiilis, kilisevät pelikoneet ja värivalot on juuri se syy miksi Vegasiin tullaan!

tiistaina, heinäkuuta 30, 2013

Foodien pyhä Francisco

San Francisco oli Seattlen jälkeen toinen road-tripimme tärkeimmistä etapeista. Vietimme siellä kolme yötä, mikä on meidän dynaamisella matkustustyylillä aika pitkä aika.



Fiilikset kaupungista jakautuivat kahtia. Toisaalta olin pettynyt siihen, miten levoton, sekava, turistien täyttämä ja paikoin aika rähjäinen paikka se olikaan: niin väkevästi olin luullut, että se olisi värikäs, idyllinen ja persoonallinen. Toisaalta aloin ymmärtää, että koko San Franciscon sielu on siinä, miten erilaisia sen alueet ovat. Pankkien viileitä tornitaloja lukuunottamatta kolmikerroksiset erkkeri-rivitalot hallitsevat joka puolella, mutta kadunvarren fiilis voi vaihtua äärestä laitaan aivan hetkessä.

Some-nörttien kansoittamassa San Franciscossa ylivoimaiseksi oppaaksi osoittautui Yelp. Jelppailun perusteella paikalliset pitävät kuumimpina alueina vanhaa meksikolaiskaupunginosaa Missionia sekä hippien Haightia. Edulliset ruokapaikat, vilkas yöelämä, paljon pieniä putiikkeja. Osuimme ehkä ihan väärille kaduille, sillä "rento meininki" molemmissa oli vähän liian hardcorea meikäläiselle. Kantapäät stoppasi u-käännösasentoon aika pian. Vaan jos Haightin avoin huumeiden katukauppa ei häiritse, ja Missionin katusaarnaajien huudot ja ränsistyneet talot kuulostavat lähinnä rennon boheemeilta, kannattaa uskoa ennemmin satoja Yelp-arvioita kuin yhtä neuroottista ruokabloggaajaa.

Kuuluisassa, herkkukauppaparatiisiksi kunnostetussa Ferry Building -hallissa oli viileän tyylikästä ja kallista, satama-alue Fisherman's Wharf taas oli aivan jäätävä turistikeskus. Jopa meidän mittapuulla, ja me ei edes olla kovin allergisia turistijutuille. Tämä oli se kohta, jossa Seattlen Pike Place Market veti pidemmän korren oikeasti mukavalla tunnelmallaan. Kummastakin metsästin kaverin vinkin perusteella sourdough bread -juurta kotiin vietäväksi, mutta ilmeisesti leipomot ovat lopettaneet sen myynnin. Arvailut kertoivat, että toisesta Ferry Buildingin leipomosta sitä ehkä saisi ehkä tiistaisin, mutta tuo onneton leipomo oli kiinni aina kun me osuttiin paikalle.



Mutta sitten hyviin uutisiin. Löysimme hotellin Lombard Streetin varrelta: se on juuri se sama katu, jota eteenpäin ajellessa päätyy lopulta kuuluisalle kiemuratielle. Golden Gatekin on aivan lähellä. San Franciscossa yöpyminen on ainakin heinäkuussa todella kallista, mutta juuri Lombard Streetillä oli paljon siistejä motelli-hotelleja jotenkuten järkevään hintaan. Mikä parasta: muutamien tutkimusmatkojen jälkeen juuri se alue oli minusta myös kaikista mukavinta. Kartalla sijaitsimme kai Cow Hollow'ssa, alueista myös North Beach ja toisaalta Marina olivat lähistöllä. Kaduilla oli rauhallista ja siistiä, mutta ihan lähellä oli pari vilkasta ravintola- ja kauppakatua (Polk Street ja Union Street). Lisäksi bussit kulkivat minne vain tosi nopeasti ja kätevästi.


Kaupungissa liikkumista varten kannattaa ehdottomasti hankkia 1 tai 3 päivän Muni-passi eli kestolippu busseihin ja ratikoihin. Ensinnäkin, San Francisco on maantieteellisesti jättimäinen, sillä rakennuskanta on aika matalaa. Toiseksi, kaupungissa on niin paljon jyrkkiä mäkiä, että lyhyetkin matkat ovat tosi raskaita ja pitkiä kävellä. Kolmanneksi, haluat KUITENKIN matkustaa muiden turistien kanssa vanhoilla cable careilla, ja se lysti maksaa 6 dollaria kerralta, ellei Muni-passia ole taskussa. Kolmen päivän passi maksoi 22 dollaria/hlö, ja kertalippuihin verrattuna sen osto kannatti naurettavan pian.




Odotin San Franciscon ruoalta paljon, ja se kannatti. Ruoka oli aivan parasta. Yelpin avulla löysin Eat At Streetin (2141 Polk Street), joka toi mieleen Helsingin Murun. Ideana taisi olla saada yksinkertaiset raaka-aineet maistumaan täydellisiltä. Mieleen jäi suussasulava naudanliha, mutta ennen kaikkea se, etten ikinä ole maistanut yhtä hyvää ruusukaalia. Aika hyvin tehty.



Roam Artisan Burgerissa (1785 Union Street, Octavian risteys) taas syötiin koko kuukauden parhaat hampurilaiset. Mielettömän mehukkaat ja maukkaat biisoniburgerit oli valmistettu vapaista, ruoholla syötetyistä, luomuista tai muuten vaan taianomaisista aineksista. Burgerin kanssa syötiin parmesan-tryffeliranskalaisia. Onko tähän enää lisättävää? Roam on ilmeisesti todella suosittu paikka, mutta sunnuntai-iltana yhdeksän maissa siellä oli meille juuri sopivasti tilaa, eikä meidän tarvinnut jonottaa lainkaan.



52 Weeks of Deliciousness -blogin suosituksista löysin aamupalapaikaksi North Beachin Pat's Cafén (2230 Taylor Street), jossa tilasin täsmälleen suositellun annoksenkin: eggs benedictin talon hollandaisella ja side orderiksi tuoreita marjoja. Aamupalaksi nautiskeltiin myös bloody maryt. Ensin tilattiin vain yksi, mutta jo ekan hörpyn jälkeen päätin ykskantaan että mary oli maailman paras, ja jouduimme tilaamaan toisen. Kaikki nämä San Franciscon annokset kiilasivat saman tien reissun parhaiksi makuelämyksiksi.
Sanoinko jo "paras"?



Chinatown oli vaikuttava esimerkki siitä, miten alueet tosiaan muuttuivat aivan hetkessä. Edellisissä kortteleissa ei aavistanut lähes mitään: seuraavissa jokaisen ikkunan tekstit olivat kiinaksi ja ympärillä oli vain aasialaisia ihmisiä! Ruokapaikan etsiminen meni runsaudenpulassa säätämiseksi. Ajattelimme mennä vain "johonkin, missä on porukkaa", ja päädyimme syömään yhdentekevän ei-minkään-makuiset annokset kiinalaisessa ketjumestassa nimeltä ABC. (Ironista? Kyllä...) Tarinan opetus: tarjontaa on niin paljon, että Yelpin tutkiminen etukäteen oikeasti kannattaisi. Satunnainen vaeltelu voi johtaa hyvään lopputulokseen, tai sitten ei. Uskon, että Chinatownista olisi voinut yhtä hyvin löytää jotain unohtumattoman hyvääkin.

Isyyspakkaus-blogin suosittelema The Walt Disney Family Museum (104 Montgomery Street, Presidio) oli kiinnostava. Siellä on paljon lukemista ja katsottavaa leffateollisuudesta ja Disneyn menestystarinasta innostuvalle aikuiselle. Lapsille museo saattaa ehkä olla tylsä (tämä tosin on täysin hatusta repäisty arvaus). Museossa meni helposti pari tuntia, ja lisäksi sinne oli aika pitkä kävelymatka lähimmiltä julkisen liikenteen pysäkeiltä, mutta käynti kannatti silti.



Toinen suurempi aktiviteetti oli myös hauska kokemus: kävimme katsomassa San Franciscon Giantsin ja Los Angelesin Dodgersin välisen baseball-ottelun AT&T-areenalla. Olut ja hodari katsomossa kuuluivat totta kai asiaan. Liput löysimme kohtuuhinnalla erään tarjoilijan suositteleman stubhub.com-sivuston kautta. Maksoimme aika hyvistä paikoista nyt 38 dollaria henkilöltä, kun oikea hinta olisi ollut tuplasti enemmän.

Ai niin, meinasin unohtaa merkittävän nähtävyyden. Kaikki Myytinmurtajien fanit haluavat totta kai käydä M5 Industriesin teollisuushallilla (1268 Missouri Street). Se on harmaa laatikko, eikä ovikelloa tule soitella, mutta juuri samaisella pihalla on sentään tehty lukuisia ohjelman testejä! Siellä mekin siis käytiin koukkaamassa samalla kun navigaattori näytti jo kohti etelää.

torstaina, heinäkuuta 25, 2013

Seattle: Äyriäisiä, pienpanimoita ja rento fiilis

No mutta kesäinen moi pitkästä aikaa! Heinäkuu on sujunut lähes päivittäin vaihtuvissa maisemissa, mutta yhtä kaikki maapallon toisella puolella: nimittäin pitkään haaveiltua Yhdysvaltain ylösalas- ja läpiajoa toteuttaessa. Hengästyttävän mahtavan reissun lähestyessä loppuaan koetan kertoa edes siivuja siitä, mitä on yhdessä (kotioloistakin tutun) matkakumppanin kanssa nähty ja koettu. Sekä tietenkin syöty! Ja vaikka syöminen onkin ollut täällä enemmän tai vähemmän pääasia, seuraa varoitus: muutaman seuraavan postauksen ajaksi tämä ruokablogi muuttuu melkoisen vahvasti matkablogiksi.















Reissumme alkoi Yhdysvaltain luoteisnurkasta, Seattlesta. Kun ajattelimme Seattlea, ajattelimme Frasieria, vehreitä maisemia ja äyriäisiä. Kaksi jälkimmäistä löydettiin, Frasier-osio meni arvailuksi. Paikalliset pitävät Frasieria ehkä jonain outona hupsuna kuriositeettina Hollywoodista, sillä sarjaa ei mainittu edes kaupungin matkaoppaissa. Ei Frasier-kiertoajeluita! Aavistan markkinaraon!

Frasier-kiertueiden puute ei kuitenkaan haitannut lainkaan. Ihastuimme kaupunkiin, josta löysimme huikean korkean, mutta silti käveltävän pilvenpiirtäjäkeskustan, toimivan bussiliikenteen sekä tosi ystävällisiä ihmisiä.






















Hotellimme, nuhjuinen mutta ihan kelpoinen College Inn, sijaitsi University Districtillä bussimatkan päässä keskustasta. Kuten sanottua, keskustaan pääsi aika näppärästi 10-20 minuutissa, ja hintaa bussimatkalle oli 2,25-2,5 dollaria kellonajasta riippuen. Ilmeisesti päivälippuja ei ole - tai sitten ainakaan hotellin respa ja bussipysäkkien infot eivät sellaisista tienneet. Hotellin sumuisessa kuvassa myös paikallinen kolajuoma.























Keskustassa pääsimme heti ensimmäisenä aamupäivänä seuraamaan tosi upeaa Pride-kulkuetta. Kulkuetta kesti yli kaksi tuntia, ja siinä olivat mukana niin partiolaiset, yritykset (mm. Microsoft ja Starbucks), Seattlen kirjastonhoitajat, paikallinen poliisi vanhoinen autoineen kuin paikalliset yökerhot ja erilaiset yhdistyksetkin. Jos osut koskaan Seattleen kesäkuun lopussa, älä missaa tätä!






















Space Needle on ehkä Seattlen tunnetuin maamerkki. Vaikka Needleenkin pääsisi hissillä, kannattaa Seattlen silhuetti käydä totta kai kuvaamassa jostain muualta kuin sieltä neulasta käsin. Me päätettiin mennä sataman maailmanpyörään, mutta vaihtoehtoja varmasti löytyy kaupunkia ympäröivistä kukkuloista pilvenpiirtäjien näköalatasanteisiin (joista jokin kai on yleisölle avoin).

Seattle on tunnettu kahvista, mutta lisäksi se on yksi tämän hetken kuumimmista pienpanimokaupungeista Yhdysvalloissa. Tästä lukeneena päätimme lähteä Road Dogsin Brewery Tourille, jossa pääsi näkemään kolme pienpanimoa ja maistelemaan niiden tuotteita. Panimoilla on omat baarit, ja lisäksi paikalliset käyvät ostamassa olutta kotiin isojen lasikanistereiden kanssa. Tähän tyyliin tutustuimme Pyramid Breweriesiin, Big Al Brewingiin ja Georgetowniin. Noin 70 dollarin (reilun viidenkympin) hinta kiertoajelusta oli kova, mutta toisaalta ryhmät ovat tosi pieniä (meitä oli vain kolme), perusteellinen kierros kesti yli kolme tuntia ja siihen sisältyi lasilliset yhteensä 16 eri olutta.

Aika huikeaa, että Washingtonin osavaltiossa, jonka pääkaupunki Seattle on, pienpanimoita on yli 140. Aika mielenkiintoinen juttu oli myös se, että Washingtonin pelloilla tuotetaan oluen valmistuksessa tarvittavaa humalaa toiseksi eniten maailmassa heti Belgian jälkeen! Kiitos kierroksen ja sen antaman tietopläjäyksen, meillä syttyi myös aika vahva kipinä maistella asiantunteva ilme kasvoilla paikallisia oluita muillakin paikkakunnilla aina kun mahdollista.

























































Edullista ruokaa maailman joka kolkasta löytyi University Districtiltä, aivan hotellimme läheltä, University Way NE-kadulta (Campus Parkwayn risteyksestä ylöspäin). Söimme siellä parit sandwichit ja aivan loistavaa pho-keittoa Pho Than Brothersissa (4207 University Way).






















Lähempänä keskustaa kiva ravintolakatu löytyi Capitol Hill -kaupunginosasta: Broadwayn varrelta valitsimme meksikolaisen lounasbuffan La Cocina & Cantinassa (432 Broadway E). Parasta meksikolaista koko reissulla! Capitol Hillissä on myös paljon kahviloita ja baareja. Toinen vilkas kahvila- ja ravintolakatu oli 1st Avenue Downtownista etelään. Samalla seudulla piti olla myös Elliot Bay Cafe, eli kahvila, jonka Google huhusi olleen Frasierin Cafe Nervosan esikuva. Noh, kahvila oli suljettu, mutta onneksi hyvät kahvit sentään saatiin hörpittyä läheisessä Grand Centralissa (24 1st Ave S).



































































Downtownissa, satamassa sijaitseva Pike Place Market on ruokafanille Seattlen virallinen turistinähtävyys. Kyseessä on oikeastaan ikivanhan kauppahallin ja kauppakeskuksen välimuoto. Kalatiskit kuningasrapuineen ovat tietysti Se Juttu, samoin kuin ensimmäinen Starbucks vanhoine, ruskeine logoineen. Tavarapuolella kamalien krääsäkauppojen seasta löytyy pari helmeä, kuten retrojulisteita ja -mainoksia myyvä putiikki. Krääsä oli siis sellaista posliinikoristekrääsää. Turistikrääsää oli tuskin lainkaan verrattuna San Franciscon vastaavahkoon satamamestaan, joka oli aivan järjetön turistirysä. Pike Place Marketille kannattaa mennä heti sen auettua aamulla, jotta välttää ruuhkat ja pystyy parhaiten kuikuilemaan tiskien tarjontaa.






















Ihan Pike Place Marketin lähellä, maailmanpyörän juuressa satamalaitureilla oli meidän "pääravintolakohteemme" Seattlessa: Man vs. Food -ohjelmassakin nähty The Crab Pot (1301 Alaskan Way). Jaoimme kahdestaan legendaarisen jättimäisen äyriäis-..hmm…-kasan. Saman valinnan näyttivät tekevän tosi monet muutkin pöytäkunnat. Meille tuotiin isot ruokalappuliinat kaulaan, puinen alusta ja puuhakka, pöytä päällystettiin kertispöytäliinalla, ja sitten pöydälle kaadettiin kulhollinen mereneläviä. Voihin ja sitruunaan dipatut, sourdough-leivän päällä nautiskellut jättikatkaravut, simpukat, taskuravunlihat ja tietysti ne kuningasravun palaset olivat aivan mahtavaa syötävää. Tarjoilijat kävivät aina välillä tsemppaamassa meitä, mutta ähky tuli silti.

Vaan veikkaanpa, ettei tuollaisia makuja noin tuoreena ja noin isolla kädellä pääse ihan heti uudelleen maistelemaan. Suosittelen!